Yritykseni on lapseni

Kun kerron olevani yrittäjä, kysytään usein millaista se on. Aloin pohtia, miltä yrittäminen vastuineen ja onnistumisen iloineen tuntuu. Tulin lopputulokseen oman yrityksen pyörittämisen olevan jollain tapaa samankaltaista kuin lapsesta huolehtiminen (oletan, en siis todellakaan tiedä). Tässä tulkintaani yrittäjyydestä.

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Olen yritykselleni etävanhempi, joka on lähes päivittäin lapsen kanssa tekemisessä. Lastenhoitajasta minut erottaa se, että minulla ei ole lasta kohtaan työaikoja, vaan lapsi on minulla jatkuvasti mielessä ja hoidan sen asioita myös vapaa-ajallani. Lisäksi yritykseni asioihin vaaditaan aina minun allekirjoitukseni, ilman sitä sopimukset eivät ole pitäviä. Etävanhemmuuteen taas liittyy mahdollisuus jättää lapseni ”hoitoon” toiselle pitemmäksikin aikaa ilman jatkuvaa huonoa omaatuntoa ja vaivaamisen tunnetta.

Vaikka yritykseni on kohta kahden vuoden ikäinen tuntuu välillä, että elän teini-ikäisen kanssa. Joskus tarpeemme eivät kohtaa ollenkaan: minä tarvitsisin vapaata, yritykseni ei ole valmis itsenäistymään. Tai sitten haluaisin kehittää yritystäni tiettyyn suuntaan, mutta yritykseni laittaa jarrut pohjaan ja tyrmää ideani (huomiona, että en pidä yritystäni henkilönä enkä keskustele sen kanssa, nämä ovat vain kielikuvia :D ). Joskus olen mielestäni liikaa yrityksestäni erossa, silloin keksin pidentää aukioloaikoja. Sitten taas muistan sanonnan “nuku silloin kun lapsikin nukkuu”. Elämme yritykseni kanssa uhmavaiheita, vuorotellen toisiamme koetellen. Joskus viihdyn yritykseni seurassa, välillä en jaksaisi yhtään olla. Joskus yritykseni vaatii minulta liikaa, välillä taas pystyn antamaan sille kaiken vaadittavan. Ikinä en tunne antavani sille ”liikaa” kuin omasta mielestäni, yritykseni ottaa vastaan kaiken mitä sille annan. Yritykseni kerää minulle laskuja ja vaatii ostamaan asioita, joita en täysin ymmärrä, mutta hyvänä ”vanhempana” hyväksyn ne osaksi kasvamista. Yritykseni vuoksi en voi mennä sieltä mistä aita on matalin vaan minun tulee rämpiä suossa niin kauan että portti tulee vastaan, tikkaat löytyvät tai aita loppuu.

Yritykseni on puolitoistavuotias, ihan taapero siis. Vauvavuosi kuitenkin on jo takana päin ja sitä myöten myös väsymys jäänyt jatkuvaksi olotilaksi. Minulla on vielä paljon opittavaa kasvattajana, yritykseni taas hakee omaa paikkaansa maailmassa. Joskus olemme kummatkin täysin sinut rooliemme kanssa ja olemme kumppaneita emmekä riippuvaisia toisistamme. Toisinaan taas kipuilemme vastuun ja kasvamisen haasteissa. Unelmani on ollut jo jonkun aikaa päästä pisteeseen, jossa yritykseni pärjää ilman minua ja voisin vain vierailla yritykselläni nauttien sen seurasta. Elämme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa ja kumpikaan meistä ei tule olemaan valmis, tuskin koskaan. Mutta onneksemme ei tule kukaan muukaan, joten vertaistukea löytyy.

Kun onnistumme yhdessä, mikään ei tee minua onnellisemmaksi. Kun joku kehuu yritystäni (tai lähinnä kauppaani), tunnen ylpeyttä. Aikaisemmin työssä onnistumiset eivät ole tuntuneet yhtä hyvältä tai henkilökohtaiselta kuin nyt. Paras palkka on palaute ja otan palautteen aina vakavasti vastaan, oli se positiivista tai kehittävää. Tänään olen onnellinen siitä, että sain viettää tämän aamun ilman yritystäni. Ja kun iltapäivällä pääsin takaisin kauppani luokse, oli se pesty (todella hyvin siivottu), ruokittu (tynnyripaikat ja hyllyt täytetty) ja tiskiallas oli tyhjä. Kiitin aamuista työntekijääni huolenpidosta. Ajattelin, että oletpa sinä yritykseni kuitenkin hyvin ihana, hyvää viikon alkua meille. <3

Seuraavaan kertaa,
Julia

Periaatteita, joiden suhteen olen ollut väärässä: osa 1

Eräs entinen esimieheni neuvoi kohellukseni keskellä ”älä luule vaan tiedä”. Noh, alle parikymppisenä en tiennyt paljoakaan mistään mitään, luulin kyllä vaikka mitä.

IMG_20181010_111342.jpg


En sitten tiedä, kuinka paljon asiat ovat muuttuneet näin päälle parikymppisenä. Nimittäin luulin yhtä jos toistakin yrittäjyydestä, ennen kuin opin tietämään, mitä yrittäjyys ainakin tällä hetkellä oikeasti on. Tässä muutama esimerkki:

Kyllä yrittäjälläkin voi olla harrastuksia!

Hah, klassikko! Minä niin kovasti uhosin, että en jätä harrastuksiani, vaikka yrittämään alankin. Niistähän saa enemmän voimaa kuin mitä niille antaa. Joo'o...

Minulla on kaksi harrastusta, jotka eivät vaadi paljoa. Tai siis joo, pitää kehittyä, joskus harjoitella itsenäisesti ja keskittyä tekemiseen, mutta lähtökohtaisesti ne eivät vaadi minulta suurta kehittymistä vaan olen niissä hyvä kunhan vain ilmestyn paikalle ja yritän sen hetkisen parhaani (harrastuskaverit, korjatkaa jos olen väärässä :D ). Tästä syystä niistä pidänkin ja olen onnellinen niistä molemmista. Lisäksi ne molemmat ovat kausiluontoisia ja ”rankimmat” harjoitteluajat osuvat eri vuodenajoille. Kuulostaa siis mahdolliselta.

Olen kuitenkin huomannut, että kun olen seisonut koko päivän kassan takana, en jaksa lähteä enää urheilemaan. Tai kun olen puhunut koko päivän töissä ääneni kirkkaan käheäksi, en enää jaksa lähteä laulamaan, jos siis ei ole pakko. Yritän parhaani kummankin kanssa, mutta monesti totean, ettei minusta vain ole siihen ja en voi antaa ryhmälle mitään, edes omaa panostani. Joskus tuntuu, että minusta on enemmänkin haittaa kuin hyötyä ja siksi jään mielummin kotiin.

Harrastuksista tosiaan saa enemmän kuin mitä niille antaa. Siksi varmaankin olen pitänyt molemmat elämässäni ja teen kaikkeni että pääsisin nauttimaan molemmista. Usein olen pohtinut toisen lopettamista, mutta henkinen hyvinvointi kärsisi siitä kovasti. Kaipaisin sitä niin paljon, että en halua luopua kummastakaan. Ja onneksi ei tarvitsekaan. :)


Kaverisuhteet eivät kärsi yrittäjyydestä.

Kaverisuhteet kärsivät eniten yrittämisestä verrattuna muihin ihmissuhteisiin. Näen usein ystäviäni kaupallani, vapaa-aikaa on niin vähän ja usein käytän sen vain palautumiseen (eli sohvalla röhnöttämiseen ja nukkumiseen) ja toivottavasti elämänpituiseen parisuhteeseeni. Kaverisuhteet jäävät siis kaiken muun elämän tielle. Välillä tuntuu, että niiden hoivaaminen on hyvin yksipuolisista, siis minun puoleltani olematonta.

Olen siitä onnellinen, että jaan harrastuksiani kavereideni kesken. Eli näen ystäviäni harrastuksissa ja sitä kautta pysyy kosketus toisen elämään. Mutta ei se sitä poista, että tyttöjen jutut jäävät tosi vähälle, kun harrastaessa käydään läpi ”kuinka väsynyt on”, ”onko ollut liikaa taas töissä” ja ”koska on seuraava vapaa” ja näiden jälkeen kaikkea ”todella olennaista”. Ja se rasittaa myös, että en jaksa puhua usein kuin vain omista asioistani. Olen niin väsynyt, etten pysty keskittymään vastaukseen eli en edes kysy.

Kauempana asuvat kaverini kärsivät eniten. Jos tuntuu, että vaasalaiset kaverit jäävät ihan liian vähäiselle huomiolle, kauempana asuvat eivät saa sitä huomiota ollenkaan. Ja kyse ei ole siitä, etteikö kiinnosta tai haluaisi ottaa yhteyttä. Töissä hiljaisena hetkenä saatan miettiä, laitanpas viestiä sille ihanalle kaverille, josta en ole kuullut vähään aikaan mitään. Mutta sitten ajattelen, etten ehdi jutella aktiivisesti, koska töissä ollessani asiakkaani ovat tärkeysjärjestyksessä luonnollisesti ensimmäisiä ja siten ystäväni jäisi taas odottamaan viestiään, jota ei välttämättä koskaan lopulta saisi. Vapaa-ajallani olen usein niin poikki ja yritän välttää puhelinta viimeiseen asti, jotta en tarkista sähköposteja tai instagramia jatkuvasti.

Vaikka tällä hetkellä koen ”surkea ystävä” - huonoa omaatuntoa, uskon tulevaisuudessa suunnan olevan parempaan. Kesän aikana pidin vapaata enemmän, eli luulin olevani enemmän tavoitettavissa. Luulin jaksavani ottaa enemmän yhteyttä ja reissata. Noh, kesä meni toipuessa ja omaa elämää järjesteltäessä. Ihan liika nopeasti. Lupaan kysellä enemmän myös ystävieni kuulumisia -sitten joskus. Mutta onnellinen olen myös siitä, että suurin osa ystävistäni ovat ymmärtäneet elämänvaiheeni hektisyyden eivätkä ole syyllistäneet toimettomuudestani. Ei se tavallaan ole valintani vaan seuraus työnteosta ja niistä ”ruuhkavuosista”. Mutta kuten totesin, ongelma on tiedostettu ja siihen ollaan hakemassa ratkaisua itsestä.
Eli nähdään taas pian kaverit!


Minä pärjään kyllä ihan yksikseni.

No en pärjää! Eikä onneksi tarvitsekaan pärjätä.

Tarvitsen vielä jonkin aikaa paljon apua kaupan kanssa. Jos teen pitkää vuoroa (klo 10-19 + mahdolliset kirjanpito- ja tilaushommat päälle), tulee rakas mieheni usein tauottamaan minua pieneksi hetkeksi. Tällöin saan rauhassa hakea ruokaa ja ”tuijottaa hetken seinää” (konkreettinen nollaushetki, ei kiertoilmaus millekään muulle.). Sitten jaksan taas huomattavasti paremmin. Mieheni on suuressa osassa myös silloin, kun pohdin asioita elämäni ja kauppani suhteen. Hän kertoo miten hän itse tekisi ja aina kuuntelen hänen mielipiteitään, joskus jopa teen niiden mukaisesti.

Perheeni auttaa minua todella paljon. Isäni remontoi, jos joku osa myymälää vaatii fiksausta. Hän laittaa hyllyjä, ruuvaa peilin seinään ja tekee yksipaikkaisesta kassapöydästä kahdelle kassalle sopivan. Siskoni taas on superhyvä järjestämään teehyllyä, mikä ei kuulu omiin lempitehtäviini. Hän myös laputtaa patukoita ja muita tuotteita tehokkaammin kuin kukaan muu. Äitini kutsuu kylään, tekee hyvää ruokaa ja antaa nukkua rauhassa, kun olen aivan loppu. Isäni usein lämmittää vielä saunankin. Tämä on luksusta ja olen hyvin onnellinen tästä kaikesta avusta.

Tarvitsen apua vielä pitkään monessa asiassa ja en voi koskaan kiittää tarpeeksi sen saamisesta. Se ei ole millään tavalla itsestäänselvyys, vaikka se siltä saattaa joskus tuntua. Arvostan sitä koko sydämestäni. <3 Ja myös autan takaisin aina kun pystyn, lupaan!



Tässä siis ensimmäinen osa periaatteista, joista olen oppinut pois. Mitä periaatteita sinulla on ollut? :)

Seuraavaan kertaan,
Julia

Apua, mä menen naimisiin lauantaina!

En koskaan uskonut meneväni naimisiin. Nyt asiat ovat niin pitkällä, että viikonloppuna neiti-elämä loppuu, rouva-elämä alkaa.

Ensimmäiset järkyttävät hetket hääpuvussa. Mielestäni mekko näytti aivan naamiasasulta, vaikka mekko hyvin kaunis olikin. :)

Ensimmäiset järkyttävät hetket hääpuvussa. Mielestäni mekko näytti aivan naamiasasulta, vaikka mekko hyvin kaunis olikin. :)

Tästä alkaa siis kauhulla ja innolla odotettu hääviikko. En osaa sanoa, mikä on tunne, joka sisälläni on. Se on sekoitus pelosta, pienestä stressistä ja häämurehtimisesta. Sen lisäksi se on innostusta, odotusta ja iloa tulevasta. Tänään saamme ensimmäisen häävieraamme kylään, ihana saksalainen ystäväni tulee Vaasaan viikoksi.

Huomenna tiistaina käymme kuvauttamassa hääkuvamme. Meille on se ja sama, sataako taivaalta sammakoita, kuvat otamme huomenna. Keskiviikkona käymme harjoittelemassa kirkolla ja juttelemme papin kanssa elämästämme. Torstaina teen viimeisen työvuoroni neitinä, jännää! :) Torstai-iltapäivänä saamme luoksemme kaukaisimmat vieraat Amerikasta. Perjantaina meille luovutetaan hääpaikkamme avaimet ja pääsemme järjestämään paikkoja kuntoon. Lauantaina onkin pääpäivä. Luulen, että viikko menee nopeasti.

En uskonut meneväni naimisiin, en osannut nähdä itseäni morsiamena. Nyt kun puku on ommeltu, järjestelyt viimesilauksia vaille valmiina ja hääpäivä melkein käsinkosketeltavissa, olen valmis tahtomaan loppuelämäni rakkaimpani käsiin. Olen onnellinen siitä, että iso joukko läheisiämme pääsee juhlistamaan päiväämme. Olen myös varma, että yhteisestä loppuelämästämme (on se sitten pitkä tai lyhyt) tulee onnen, rakkauden ja välillä myös tahdon täyteinen. <3

Häidemme edistymistä voi seurata instagramista nimimerkillä lisaapahkinoita sekä hastagilla #jujut.

Seuraavaan kertaan,
Julia

Yrittäjän päivän puhe 5.9.2018 : Supermuija ja luuseri

Sain kunnian pitää puheen Vasekin ja Vaasan yrittäjien järjestämässä yrittäjän päivän tilaisuudessa. Koska yrittäminen ei ole yksinkertaista, haluan julkaista muistiinpanoni kaikille nähtäväksi. :)

1 kansi.JPG

Supermuija ja luuseri, yrittäjyyden ristiriitoja

Moi, mä olen Julia, toimitusjohtaja ja 26-vuotias yrittäjä. Mulla on Rewell Centerissä ekokauppa. Meillä pääpaino on siis irtotuotteissa eli luomu pähkinöissä, kuivahedelmissä, herkuissa kuten kotimaisissa lakuissa, tummasuklaaomenarenkaissa ja inkiväärikarkeissa sekä ruuanlaiton tarvikkeissa. Sen lisäksi meillä on laaja tee-, välipalapatukka ja juomavalikoima. Olen Rewell Centerin yrittäjäyhdistyksen hallituksen jäsen. Aggressioitani puran pelaamalla pesistä naisten harrastejoukkueessa, turhat melut päästän laulamalla pop- ja rockkuorossa sekä menen naimisiin maailman ihanimman miehen kanssa lokakuussa.

Kun sain kunnian pitää yrittäjän puheenvuoron tässä tilaisuudessa sain heti ajatuksen siitä, että mitä yrittäjän pitää olla pärjätäkseen. Tajusin, ettei tarkoitus ole kisata siitä, kuka tekee eniten töitä, kuka on väsyneempi tai kenellä on rankkaa. Varmasti löytyy ihmisiä, jotka tekevät enemmän töitä, joustavat enemmän ja elävät yritykselleen täydemmin. Aloin listata yrittäjyyttä helpottavia adjektiiveja tai asioita ja huomasin, että aika usein ne on toistensa vastakohtia. Tästä siis kehkeytyi otsikko ”supermuija ja luuseri, yrittäjyyden ristiriidat”. Kerron vähän kokemuksia tästä puoletoista vuoden matkasta, miten olen saanut kokea yrittäjyyden nahoissani.

Olla luova mutta täsmällinen

1 luova.JPG
  • Olen markkinoinnin tradenomi VAMKista valmistunut, eniten pidän työssäni visuaalisuudesta, siitä miltä asiat näyttää ja miten ne tuodaan esille. Kuvien ottamisessa olen kehittynyt huikeasti vuodentakaisesta, markkinointitekstejä kirjoitan nopeammin ja arvontoja ja muita ”tapahtumia” järjestän näppärämmin. Mutta se ei riitä. Yrittäjänä pitää myös olla täsmällinen. Ei auta, jos kirjanpitoa tekee sinne päin tai tuotteiden päivämäärät tietää suurinpiirtein, ne pitää osata tarkkaan. Myös työehtosopimukset pitää hallita, miten tehdään ongelmatilanteissa, tai mitä ylipäätään tarvitaan ettei joudu ongelmiin. Luovana tällaisten opetteleminen on ollut hankalaa, tekisi mieli vaan tohottaa menemään pääkolmantena jalkana ja kyllä kaikki selviää. Kuukauden kirjanpidon jätän melkeinpä aina deadlineen, vaikka se on vain muutaman valmiin raportin hakemista intrasta. Ei siis auta, että on hyvä kirjoittamaan ja puhumaan asioita puolelleen, jos juttelee kirjanpitäjän kanssa. Hänen kanssaan minä olen se joka joustaa silloinkin kun olen jo repeämäisillään.

1 kova.PNG

Olla kova ja pehmeä

  • Kun kirjoitan sähköposteja riippuen asiasta allekirjoitan ne joko kauppiaana tai toimitusjohtajana. Käytin toimitusjohtajaa aina ikävissä asioissa, kunnes eräs ystäväni joka työkseen auttaa yrittäjiä neuvoi käyttämään kauppiasta. Siitä tulee kuulemma hellunen ja sympaattinen fiilis ja sellaista autetaan helpommin kuin vihaista toimitusjohtajaa. Siitä lähtien olen enemmän ollut hupsu kauppias Rewellistä kuin kivenkova toimitusjohtaja Vaasasta. Vieroksun korporaatiomeininkiä siitä, että yritykset on kovia ja kasvottomia. Mun kauppa Rewellissä on useimmiten söpö ja helpostilähestyttävä ja samanlainen on sen takana toimiva yrityskin. Joskus kuitenkin tämä ihana hyvänmielen kauppias joutuu pukemaan toimitusjohtajahousut jalkaan ja esittää vaatimuksia. Jos ei ole luonnostaan kova tai tottunut esittämään kovaa työssään, tehdä lakisääteinen velvoite toimia yrityksen parhaaksi, pitää tämäkin opetella ja onnistuessaan tässäkin on voittaja fiilis.

Olla esimerkillinen ja inhimillinen

1  esimerkki.PNG
  • Tämän asian olen kokenut ehkä vaikeammaksi yrittäjyydessä: olla esimerkillinen mutta inhimillinen samaan aikaan. Mulla on ekokauppa Vaasan keskustassa, otan työni supervakavasti, kaupassani on paljon fyysistä ja henkistä pääomaa kiinni. Tästä syystä yritän olla esimerkillinen niin työssäni kuin vapaa-ajallani. En koskaan pääse irti työstä, sillä edustan yritystäni silloinkin kun en ole töissä. Kun olen ystäväni kanssa yksillä terasilla moikkaan asiakkaitani ja tunnen huonoa omaatuntoa tuopistani ja mietin millaisen kuvan se antaa minusta. Koska ekokauppaimagoon ei kuulu oluttuoppi keskellä päivää, painiskelen ajatusmonstereiden kanssa siitä onko se oikein. Toisaalta olen alle 30-vuotias normaali elämästä pitävä nainen, en usko, että asiakkaani olettavat minulta mitään muuta. En esitä kaupallani rauhallista absolutistia vaan yritän olla oma itseni, silti pieni filtteri päällä jatkuvasti. Haluamattakin olen yhtä kuin yritykseni, edustan sitä aina ja minun pitää aina käyttäytyä kuten olisin töissä. Näen kaikissa kohtaamisissani asiakaskontaktin, oli se sitten junassa tuntemattomien kanssa keskustellessani tai vahingonteon sattuessa ja sitä selvitettäessä. Aina mietin miten saisin tästä ihmisestä meille asiakkaan ja vaikutanko helpostilähestyttävältä, jotta kaupalla piipahtaessa tämä henkilö ihastuu meihin, kauppaan ja minuun. Kun en jaksa olla esimerkiksi, olen hiljaa ja yksin. Laitan aurinkolasit päähän ja toivon ettei minuun kiinnitetä huomiota, jotta edes hetkeksi saisin olla oma itseni. Mutta silti kokoajan filteri päällä.

Olla ihminen ja kone

  • Jos kone voisi tehdä kaikkea mitä ihminen, olisi meidät syrjäytetty jo aikapäivää sitten. Nykyään kun paikallisuus ja henkilö-kohtainen palvelu on arvossa, on ihmisyys myöskin nousussa. Silti yrittäjän pitäisi olla kuin kone, ilman vapaapäivää työtään tekevä yli-ihminen, jonka ei saisi väsyä tai joka tehokkuudellaan ylittää kaikki odotukset ja aikamääreet. Joka päivä samanlainen tai entistä parempi, riippumatta siitä miten paljon töitä on tehty tai millainen on elämä työn ulkopuolella, jos sitä edes on. Yrittäjänä olen unohtanut usein, että olen myös ihminen. Kun teen asiakaspalvelua pitkiä päiviä 13 putkeen, en muista mitä on viettää vapaa-päivää. Kun vapaa on, mietin vaan miten töissä menee. Kesällä harjoittelin ihmisenä olemista, pakotin pitämään paljon kaivattua lomaa. Sinänsä hauska, sillä lomaa en enää osaa pitää. Monet päivät vietin kuitenkin töissä, mutta otin rennommin. Konetta minusta ei saa, mutta ihmisenäkin olen hyvin huono. Yrittäjälle mikään ei riitä, ei edes se ylivoimaisesti paras.

Kestää mielialavaihteluja

  • Näin yrittäjien työpäivästä kertovan kaavion (kuva kaaviosta ei “vapaata riistaa”, joten en sitä tänne laita, se löytyy Googlesta nimellä “A Day of an Entrepreneur”) Naisyrittäjien facebook-ryhmässä ensimmäisen kerran, täysin totta. Olen aina ollut tunteella eläjä, jojonnut tunteesta toiseen sujuvasti. Nyt vasta yrittäjänä olen saanut uusia sävyjä näihin tunteisiin, oman elämän lisäksi murheita ja iloja on saanut työstä. Aamulla saatan ajatella, että onpas ihana päivä, kaikki on mahdollista. Kun kaupan ovi on avoinna, mietin tänään me menestytään. Sitten ensimmäiseen puoleentuntiin ei asiakkaan asiakasta, mietin jo miten ajan kaupan alas, tämä ei ollutkaan järkevää. Lounasaikana ihmisiä tulee ostoksille ja usko tekemiseen nousee. Sitten aamulla asetetut tavoitteet eivät ole puoleenpäivään mennessä toteutuneet, notkahdus ja stressaus siitä miten koko omaisuus menee tässä. Asiakkaani pääsevät töistä ja tulevat ostoksille, ajattelen että näinhän se on mennyt jo pitkään, kaikki on hyvin, tasaista ja helposti ennustettavaa. Meillä on vakioasiakkaita, mikä on mahtavaa. Sitten jään taas yksin ja alan olemaan 9 tunnin jälkeen väsynyt, en jaksaisi enää hymyillä ja mietin miten tämä rasittaa ja koska tämä loppuu. Päivän lopussa taputan olalle, selvisin ja meillä menee hyvin. Siitä on hyvä aloittaa huomenna kaikki alusta, vuoristorata käynnistyy huomaamattani. Yrittäjänä tällaisen kestäminen on melkeinpä joka päiväistä, vielä en ole tottunut mutta eiköhän sekin tule ajan myötä.

Stressata ja unohtaa

1 stressi.JPG
  • Minä stressaan eniten sitä, että en muista kaikkea tarvittavaa. Teen päivittäin to-do -listoja, joista viivaan yli tehdyt asiat. Suuret asiat jäävät usein tekemättä, kun niitä harvemmin kirjoittaa paperille muistuttamaan, koska niitä ei sinä päivänä saa kuitenkaan tehtyä. Perfektionisti minussa haluaa saada asiat hoidettua juuri siinä hetkessä, ei seuraavan kuukauden aikana. Ilman stressaamista, mikään ei hoituisi, stressi myös nopeuttaa hommien tekemistä. Ironista on se, että niinä päivinä kun tekemistä on kaikista eniten, saan myös eniten aikaiseksi, kun välttämättömiä hommia on vähemmän, en saa oikein mitään aikaiseksi. Tärkeää on kuitenkin joskus unohtaa. Useimmat kaupan asioista on sellaisia, jotka voi unohtaa ja myöhemmin joku muistuttaa uudelleen. Esimerkiksi laskujen on ”turha” stressata muistaako kaikkia, kyllä ne maksumuistutukset sieltä sitten tulevat aikanaan. Työntekijöiden kanssa on sama asia, vaikka koittaisi olla esimerkillinen esimies ja hoitaa asiat kerralla kuntoon, työntekijäni kyllä muistuttavat, jos jokin asia oli huonosti hoidettu. Ja jos haluaa pitää vapaata, pitää unohtaa kaiken, edes vähäksi ajaksi. Hyvä vinkki yrittäjille on se, että yhtä tärkeää on stressata unohtamista kuin unohtaa stressata.

Kuunnella ja olla kuunneltavana

1 kuunnella.JPG
  • Uskallan väittää, että vähintään puolet vakioasiakkaistamme käyvät sen vuoksi, että juttelen heidän kanssaan ja kyselen heidän kuulumisiaan. Puhun tosi paljon päivän aikana asiakkaideni asioista ja useimmista on tullut hyviä kavereita. Asiakkaani ovat neuvoneet ottamaan valikoimiin tuotteita, joista on välittömästi tullut myynti-menestyksiä, kuten lakritsipiparminttu tee, Kuusankosken lakut, kombuchat, ja monia muita. Työssäni asiakkaiden kuunteleminen on ollut hyvinkin kannattavaa ja usein päiväni kohokohtia. Kun on päivän pölissyt asiakkaiden asioista, on erityisen tärkeää, että kotona on joku joka kuuntelee. En selviäisi hengissä, jos kotona ei olisi sitä yhtä, jolle ei tarvitse esittää supermuijaa tai hyväntuulista prinsessaa vaan huonot päivät tai illat saavat olla itkuisia ja voimavarat loppua kesken. Tärkeää on siis, että on edes se yksi, jolle saa sanoa asiat kuten ne ovat ja olla se täysluuseri. Me yrittäjät emme aina kerro asioiden oikeaa laitaa ulospäin, itsekin vähättelen rankkuutta, liiottelen hyviä päiviä, koitan nähdä asiat positiivisessa valossa, että välillä uskon itsekin kaikkeen puhumaani. Kotona saan sanoa, jos myynti oli heikko, miten paljon pystyn nostamaan palkkaa tässä kuussa ja kuinka raskas päivä oli. Kotona saan myös olla se epäinhimillisen tehokas supermuija ja iloita onnistumisistani, aidosti ilman filtteriä.

Olla nuori ja uskottava

1 nuori.JPG
  • Ei sinänsä vastakohtia, mutta valitettavan usein näistä voi olla vain yhtä kerralla. Olen huomannut, että minuun suhtaudutaan vakavammin, kun olen ollut yhteyksissä vain sähköpostitse. Heti kun kanssani on käyty keskustelua puhelimitse tai käyty paikanpäälllä, on ääni kellossa joskus vaihtunut. Toisaalta olen voinut käyttää hyväksi nuoruuttani kun joku hankala on tullut kyselemään kauppiaan perään, silloin olen ottanut yhteystiedot ylös ja luvannut että kauppias palaa asiaan, jos näkee aiheelliseksi. Joskus se on valitettavaa, että myyjät eivät kysy olenko kauppias. Jos tiskin takana olisi joku vanhempi uskon, että tämä keskustelu käytäisiin. Vähän liian usein saan myös todistella sitä, etten tässä toteuta isäni maksamaa unelmaa tai isäni unelmaa. Olen itse halunnut tämän kaupan ja olen saanut sen omien meriittieni ansioista, en siksi että se on annettu minulle, jotta on tytöllä jotain tekemistä. Tällaisiakin väitteitä joudun korjaamaan liian usein. Nuori olen joo ja rohkeakin, kultalusikka suussa syntynyt en.

Halu auttaa muita ja saada vastaan apua

1 auttaa.JPG
  • Meillä kaupalla työ on paljon toisten auttamista, jokaiselta pyritään kysymään jos voimme olla avuksi. Usein asiakkaamme eivät halua apua, mutta pienellä tutkiskelulla apua otetaan vastaan kun vähän kysellään ja suositellaan tuotteita, joista on voinut tulla uusia lempituotteita. Auttaminen ja vaikuttaminen oli myös syy, miksi halusin Rewellin yrittäjäyhdistyksen hallitukseen varapuheenjohtajaksi. Haluan vaikuttaa asioihin, jotta kauppakeskus olisi meille kaikille mieluinen paikka olla. Samalla kun auttaa muita, on tärkeää myös ottaa vastaan apua. Moni ei tiedä, että mun kaupan aikaisempi versio oli todella suosittu aikanaan Vaasassa ja sen pohjalle oli luottavaisin mielin hyvä rakentaa uutta konseptia. Aloitusvaiheessa, kun kauppani oli vasta kiilto silmissäni, sain paljon apua juurikin Vasekilta ja Sarilta. Muistan miten Sari kyseenalaisti uskoani kauppaani, mutta itse olin varma, että tämä on hyvä juttu. On mielestäni erittäin hienoa, että meillä on taho jonka intressit eivät ole itsekkäät kuten pankeilla, omalla ketjulla tai muilla palveluilla, jotka myyvät tuotteitaan, jotta itse hyötyvät rahallisesti tai muulla tapaa. Vasekissa sanotaan suoraan miten asiat nähdään, on sitten yrittäjän oma vastuu ottaa apu vastaan tai olla ottamatta. En sitten tiedä kuinka esimerkki tapaus mun itsepäisyys on, mutta sen näkee vasta sitten myöhemmin.

Iloita pienistä ja suurista

1 iso ja pieni.PNG
  • Tämä on viimeinen. Iloita pienistä ja suurista. Mulle ainakin pienistä asioista iloitseminen on helpompaa kuin suurista. Pieniä onnistumisia on määrällisesti enemmän ja niistä ei tarvitse pelätä, että niitä otetaan pois. Isot onnistumiset taas tuntuvat joskus liiankin voimaannuttavilta. Niihin ei uskalla nojautua ja toivoa, että se tila jatkuu. Pienet taas tuntuvat toisaalta helpommin toistettavilta. Joskus sitä taas huomaa, että pienistä onnistumisista tulee itsestäänselvyys eikä niistä muista iloita vaan odottaa sitä isoa merkkiä universumilta. Ja sitä merkkiä saa muuten odottaa ja kauan. Kun huomaa menettävänsä ilonsa pieniin asioihin, auttaa siihen usein lepo ja asioista irtautuminen. Kaikki on siis ihan hyvin, jos osaa iloita pienistäkin asioista. Koska ne pienet ilot ovat usein palkkaakin arvokkaampia ja mistään ei saa isompia pieniä iloja ja onnistumisia kuin omasta yrityksestä.

Mitä mieltä olet? Supermuija vai luuseri vai molemmat? :)

Seuraavaan kertaan,

Julia

Hei, mä oon jo toisen vuoden kauppias!

Niin.. toka vuosi kauppiaana on alkanut jo kauan aikaa sitten eli eka vuosi on kaiken puolin pulkassa. JES! Nyt tiedän jo jotain kaupan pitämisestä ja voin jakaa kokemuksia ja ajatuksiani yrittäjyydestä.

Kuva otettu kunnialla selvityn avajaispäivän jälkeen toukokuussa 2017.

Kuva otettu kunnialla selvityn avajaispäivän jälkeen toukokuussa 2017.

Jos unelmoit työstä, joka opettaa sinua joka päivä, harkitse yrittäjyyttä. Kuten joskus totesin kiireessä ja seinien kaatuessa päälle, yrittäjyys on sitä, että kohtaat päivässä sata ongelmaa ja koitat niistä edes kymmenen ratkaista. Ja sitten perfektionistina opit elämään tämän ajatuksen kanssa.

Olen siis franchising-yrittäjä Vaasan keskustassa eko/herkku/terveyskaupassa. Pyöritän pientä sievää myymälääni ja tällä hetkellä apunani on neljä osa-aikaista työntekijää. Olen paljon tiskin takana, hoidan tilaukset, paperihommat sekä suunnittelen kampanjat. Koen työskenteleväni yrittäjänä (yrittäminen on siis työni eikä minua määrittävä ominaisuus), vaikka vapaa-aikani on kyseenalainen käsite. Rakastan työtäni melkein aina, kauppani on oma taidonnäyte osaamisestani, aikaansaamisesta sekä osoitus tahdonvoimasta.

Päätöksen yrittäjyydestä tein helmikuun 2017 alussa, jolloin kävin ensimmäistä kertaa keskustelemassa ketjun johdon kanssa. Innostuin työstä (tai no enemmänkin elämäntapa se on...) ja omasta suloisesta kaupastani niin paljon, että muun työn tekeminen alkoi tuntua ”ei niin omalta jutulta”. Aloin suunnitella tulevaa uudella tapaa ja perustin ensimmäisen yritykseni 25-vuotiaana. Se oli varsinainen hyppy tuntemattomaan. Päätöksestä seurasi lukuisia palavereja eri pankkien, vakuutusyhtiöiden, yhteistyökumppaneiden yms. kanssa. Yllätyksekseni se kävi ihan työstä, sen verran sai perehtyä itselle täysin uusiin asioihin. Lopulta paperiasiat olivat mallillaan ja olimme valmiita aloittamaan rakennushommat.

Odotin sormet syyhyten tyhjän liiketilan kalustamista ja kaupan saamista kasaan. Kokoamisvaiheen työmäärä yllätti täysin, vaikka olin varautunut pitkiin työpäiviin ja uuden oppimiseen. Jos joskus avaan seuraavan kaupan, osaan nyt paremmin aikatauluttaa asioita. Meille tavara tuli kahtena päivänä, siis kaikki kalusteet, tuotteet ja vempaimet kuten kylmäkaapit, tiskikoneet ja muut meille välttämättömät vehkeet. Huomasin kuitenkin, että oman kaupan kasaaminen on ihan erilaista kuin toiselle tekeminen. Kun vastuu ja vapaus on itsellä, saa tehdä asiat juurikin omalla tavalla ja käyttää siihen juuri niin paljon aikaa kuin on tarve.

Kokosimme myymälän pelkistä seinistä ja lattiasta yhdessä viikossa siihen kuntoon kuin se avajaisissa oli. Teimme kellon ympäri töitä, en vain minä vaan myös lähimmäiseni ja työntekijäni Johanna. Myös ketjun iloiset remppaäijät olivat suuri apu oman kriiseilyn, kiireen ja tietämättömyyteni kanssa. Kiitos kaikesta siitä työstä, jonka olette tehneet tuolloin ja myös jatkossa. <3

Tuosta ajasta ei ole kuvia, mikä kertoo luultavasti siitä kuinka kiire meillä silloin oli. Ja hommaahan oli kaikille kokopäiväisesti. Emme ajatelleet, että tiskikoneessa tynnyreiden pesemiseen menisi niin kauan, sillä kaikki 100 tynnyriä olivat tiiviisti jääneet toisiinsa kiinni kuljetuksessa. Sormet kipeinä yritimme vetää, työntää ja kaivaa reittiä erottaaksemme niitä toisistaan. Lisäksi sadan tynnyrin, niiden kansien ja kauhojen peseminen, käsin kuivaaminen ja asettaminen paikoilleen oli aikaa vievää puuhaa.

Toinen ”metatyö”, jota en osannut aikatauluttaa oli patukoiden laputtaminen. Olen ikuisesti siskolleni kiitollinen kaikkien jos ei tuhannen niin ainakin satojen patukoiden laputtamisesta. Saimme siis rullakollisen patukoita hyllyymme, joissa kaikissa tulisi olla lakisäänteiset tuotesisällöt suomeksi ja ruotsiksi. Tarrat, joissa nämä tiedot ovat tulevat meille suoraan tukustamme, mutta kova homma siinä tarrojen laputtamisessa silti on. Siskoni siis käytti kymmeniä tunteja omaa vapaa-aikaansa patukoiden laputtamiseen ja hän on meillä paras laputtaja vielä tänäkin päivänä. :)

Kokoamisen yhteydessä olin saanut pahvilaatikon reunasta nirhauman kaulaani, joka näytti ihan fritsulta. Lisäksi mottasin itseäni nyrkillä suoraan silmään päivää ennen avajaisia irrotessani rullakon kumilenkkejä. Silmänympärykseni mustui hiukan. Fritsu ja orastava mustasilmä….ei välttämättä niin kuin suunnittelin, mutta juuri niin kuin piti olla. Avajaisista minulla ei ole juurikaan muistikuvia, koko viikko tuntuu yhdeltä massalta. Seuraava kongreettinen muistikuva on, että jo viikon kauppiaana olon jälkeen priorisoin nukkumista. Nimittäin maanantaina vietetyistä avajaisista seuraavan viikon tiistaina elämäni ylösalaisin mullistanut mies polvistui eteeni iso kysymys mielessään niillä treffeillä, jotka olisin halunnut perua väsymykseen vedoten. Onnekseni treffejä en perunut vaan häitämme juhlitaan vielä tänä vuonna, ihan kohta. <3

Seuraavaan kertaan,
Julia