Neljä kuukautta ilman kauppaa | Elämä konkurssin jälkeen

Jos konkurssin tekeminen olisi hauskaa, tehtäisiin niitä jatkuvasti eikä niiden yllä roikkuisi häpeän leimaa. Kun neljä kuukautta sitten laitoin kauppani oven myynnin suhteen viimeisen kerran kiinni, olin omassa reippauden ja ilon kuplassa. Ajattelin kaiken sujuvan ja olevan vain asioita. Moni asia on tuon jälkeen muuttunut, realisoitunut ja tuo kupla on puhjennut. Kirjoittaminen ei ole tuntunut hyvältä, joten päätin antaa itselleni aikaa odottaa luovuutta. Nyt on tarpeeksi odotettu, annettu aikaa ja taas tekee mieli jakaa ajatuksia.

IMG_01072019.jpg

Kauppani meni kiinni helmikuun viimeinen päivä. Maaliskuun alkuun sain pitää puolitoista viikkoa “lomaa” ennen uuden työni aloittamista. Jo ensimmäisinä päivinä aloin saada selkeitä oireita, jotka oman tulkintani mukaan aiheutuivat stressin purkautumisesta. Välittömästi kaupan sulkemisen jälkeen aloin nimittäin kokea todella vahvasti elämän perusjuttuja.

Nukuin kuin tukki. Yöllä herätessäni nautin siitä tunteesta, ettei enää tarvitse käyttää sitäkin aikaa tehokkaasti työntekoon. Aikaisemmin nuo yön tunnit koin tehokkaaksi työajaksi, jos uni ei tullut. Nyt sain makoilla rauhassa ja odotella ihan rentona, josko alkaisin taas nukkua. Voi sitä mielenrauhan määrää sen jatkuvan murehtimisen sijasta. Enää vierestä kuuluva kuorsaaminen ei haitannut eikä ollut kiire olla tehokas, keskellä yötä.

Nälkä ja jano palasivat rajusti elämääni. Kaupallani en syönyt tai juonut juurikaan. Meillä sosiaalitilat olivat myymälätilojen ulkopuolella eikä sinne juokseminen ollut aina mahdollista. Siitä syystä en juonut tai syönytkään kuin vain pakosta. Ja sitten se iski, kamala nälkä ja jano. Eikä se palannut kivasti ajoittain vaan jatkuvasti ja niin kovaa, ettei muuta pystynyt ajattelemaan! Olin tuttu vieras vesihanalla ja vessassa. Suurin himo oli kraanavedelle, josta aikaisemmin en niin välittänyt. Nyt veden maku oli parasta mitä tiesin. Se mitä se teki keholle oli ihanaa. Iho parani, energiatasot nousivat ja onnen tunteet tuntuivat syvällä sydämessä. Jaksoin kävellä pitempään, kun en heti ollut läähättämässä nestettä kehoonsa. Painokin nousi aluksi ennen kuin aineenvaihduntani tajusi tilanteen pysyvän muutoksen. Sitten paino taas laskikin ja olo oli mahtava.

Vapaa-aika oli aikaisemmin outo käsite. Vaikka olin kotona, pidin puhelinta lähelläni hätätilanteiden vuoksi. En siis kokenut olevani vapaalla juuri ollenkaan. Nyt olen pitänyt viikonloput vapaana, pääsen illaksi kotiin ja pystyn sitoutumaan harrastuksiin ihan uudella tavalla. Uuteen elämäntilanteeseen tottuminen on vienyt yllättävänkin kauan, vaikka muutos edelliseen on ollut todella toivottu ja ihana. Toisaalta harrastuksistani olen päättänyt pitää vähän vapaata. Nyt kun kauppani ei rajoita elämääni ajattelin kokeilla spontaania elämäntapaa ilman vapaa-ajan rajoituksia. Tosin kudoin 4,5 metriä pitkän maton eteiseemme ja aloitin 5 metrisistä langoista sitoa makramea portaiden päätyyn.

Stressin aiheet ovat muuttuneet. Luulin, ettei konkurssia tekevän stressiä voi voittaa mikään. Konkurssi on kuitenkin ollut lastenleikkiiä siihen, että on taas saanut oppia joka päivä jotain uutta. Yrittäminen oli jatkuvaa uuden oppimista ja asioiden hallintaa. Olin valmis saamaan kaiken tiedon yrityksestäni käsiin eikä ollut asiaa, mitä en olisi voinut kysyä. Palkansaajana oma tonttini on rajattu ja haluan oppia siitä kaiken. Haluan täyttää odotukset ja se yhdistettynä konkurssin tekemiseen vie yllättävästi energiaa. Pikkuhiljaa alan löytämään oman tapani tehdä työni ja olen saanut luovuuden pirskeitä takaisin. Pitää antaa vielä aikaa ennen kuin pääsee loistamaan.

Ajatukseni konkurssista muuttuivat ajan kanssa. Kuten alussa kirjoitin, olin täynnä tarmoa ja uskoa tulevaan kun kaupan ovet sulkeutuivat. Kuitenkin tarpoessani läpi konkurssin, uskoni hyvästä alkoi mureta ja aloin itsekin hävetä konkurssin tekemistä. Ei se ollutkaan siisti juttu. Siitä ammennettu voima alkoi loppua. Konkurssin tekeminen oli pitkä prosessi ja voisin siitä kirjoittaa toisella kertaa, kunhan prosessi saadaan ansaitsemaan päätökseen.

Nämä ovat olleet pitkät neljä kuukautta. Toisaalta kovin lyhyet. :)


Seuraavaan kertaan,
Julia

Kuka on syypää kauppani konkurssille?

Onnistumiset koetaan usein kumpuavan itsestä, epäonnistumiset taas laitetaan helposti jonkun muun asian tai henkilön syyksi. Olenko ylikypsä valehtelija, jos väitän kauppani konkurssin takana olevan -ei kukaan-?

IMG_20190219_142116.jpg

Olen jutellut monen henkilön kanssa siitä, kuinka voisin laittaa vastuuseen ne, jotka ajoivat minut kauppani lopettamiseen. Olen vastannut näille puolellani olleille ihanille ihmisille, että totta kai laittaisin vastuuseen kaikki, jos vain olisi joku syyllinen. Annas kun kerron näistä potentiaalisista syypäistä.

Voisin nimittäin syyttää tavarantoimittajiamme, jotka lähettivät meille myytävää ja laskuttavat ihan syystäkin yritystäni. Voisin syyttää myös vuokranantajaa siitä, että tarjoavat parhaimman mahdollisen paikan kaupalleni ja vielä kehtaavat siitä laskuttaa vuokran. Voisin syyttää työntekijöitäni, jotka ovat kultaakin arvokkaampia ja päästävät minut vapaalle, mutta joille joudun siitä maksamaan palkkaa. Voisin myös syyttää ketjua, joka ei tehnyt ihmeitä ja pelastanut kauppaani, vaikka ei se ketjun tehtävä edes ole. He ovat franchisingantajia, eivät enkeleitä.

Ketä sitten syyttäisin? Syyttäisinkö asiakkaita, jotka eivät löytäneet kaupalleni? Tai niitä jotka löysivät eivätkä ostaneet tarpeeksi paljoa? Tai niitä, jotka eivät ymmärtäneet kauppani tarpeellisuutta? En voi heidänkään harteille tätä laittaa. Joillekin liikeideoille on kysyntää, toiset taas eivät menesty. Siinä voi olla syy esimerkiksi aika, paikka tai yleinen suhdannekehitys. Koitappa niitä sitten syyllistää. Ei aikaa kiinnosta, paikka ei välitä, suhdannekehitys ei muutu, vaikka kuinka suuttuisin. Ei näistä ole kanssani painimaan.

Olenko itse syypää? Olenko vihainen itselleni? Olen syypää siihen, että lopetan kauppani. Tein sen päätöksen, mutta muuhun kurjaan en ole vastuussa. En ole tehnyt mitään sellaista, joka olisi saanut asiakkaamme suuttumaan. En ole tahallani halunnut mitään pahaa kellekään. Olen tehnyt parhaani mukaan töitä ja kurkottanut parempaan. Olen laittanut itseni likoon ja taistellut. Päätin kuitenkin luovuttaa ja viedä aloittamani kunnialla loppuun. Teen sen niin hyvin kuin pystyn ja osaan. Siihen olen syypää.

Minusta ei saada itkijää, sormella toista syyttäjää tai marttyyriä. Ei minulla ole ketään, jota syyttää tai kenelle vastuuta vierittää. Ja vaikka olisikin, en sitä siltikään tekisi. Mitä sillä muka voittaisin? Seison ylpeänä päätösteni takana: niin sen päätöksen, josta tämä kaikki alkoi helmikuussa 2017 kuin senkin, jonka vuoksi helmikuussa 2019 laitan kauppani “asioita, jotka olen tehnyt hyvin” -mappiin. En ole kenellekään vihainen, en tunne katkeruutta tai syyllistä.

Olen pohjimmiltani iloinen, että sain toteuttaa kauppani. Ja olen onnellinen siitä, mitä se opetti ja mitä uusia asioita sain kohdata. Niitä ei voi kukaan viedä pois tai kyseenalaistaa. Se taas on asia, joka erottaa minut monesta muusta konkurssia tekevästä. Uutisoinnin vuoksi olen saanut huimat määrät tsemppiä ja ne auttavat jaksamaan.

Mutta näin se nyt meni. Kukaan ei syytä tästä minua. Minä en syytä ketään. Kukaan ei siis ole syypää. Näin se vain nyt meni.


Seuraavaan kertaan,
Julia

Kauppani viimeinen päivä on 28.2.2019, miltä se tuntuu?

Kauppani on viimeistä päivää auki torstaina 28.2.2019. Nyt se on päätetty ja siihen on pelottavan lyhyt aika. Kohta joudun luopua minulle rakkaasta. Mutta miltä se tuntuu?

Miltä yrityksen lopettaminen tuntuu? Tällä hetkellä asiat ovat hyvin, suurimmat surut on jo käsitelty.

Miltä yrityksen lopettaminen tuntuu? Tällä hetkellä asiat ovat hyvin, suurimmat surut on jo käsitelty.

Moni meillä käyvä on toivonut, että unohtaisin lopettaa kauppani. Tässä hetkessä se tuntuu todella hyvältä idealta, koska en minäkään halua tästä luopua. Mielelläni pitäisin tätä ikuisuuden, mutta syyt lopettamiseen eivät kuitenkaan katoaisi ja olen jo liian pitkällä lopettamisen kanssa. Voi kuinka haluaisinkin jatkaa, mutta moni asia täällä muistuttaa lopettamisesta, kuten jo tyhjenneet hyllyt ja 15% alennuslaput.

Saan paljon kyselyjä jaksamisestani ja siitä, miltä kaupan sulkeminen tuntuu. On ihana huomata, että maailmassa on empaattisia ihmisiä. Sellaisia, jotka voivat kuvitella kokemani luopumisen tuskan. Minä olen toukokuussa 2017 ruuvannut kalusteita kasaan, maalannut niitä mustiksi ja kehittänyt valikoimaa vaasalaisille. Minä joudun myös katsoa sen kaiken hiipumista ja unelmani katoamista. Voin myös iloita niistä päivistä, jotka saan kaupallani vielä viettää. Työni (kuten kaikki työt yleensä) ei aina ole pelkkää juhlaa vaan riippuu päivästä, millä fiiliksellä kaupallani olen. Joskus ahdistaa ja surettaa, mutta useammin olen ollut onnellinen ja katsonut kauppaa ylpeydellä.

Kaupan lopettaminen on raskasta, mutta ei yhtä raskasta kuin mitä kuvittelin sen olevan. Luulen tämän helppouden johtuvan siitä, että prosessoin lopettamisen aiheuttamia tunteita jo etukäteen ja olen vähentänyt huomattavasti työntekoa, jotta saisin enemmän aikaa sulatella asioista. Lopettamisuutisemme on ollut julkista nyt kuukauden ajan, mutta minä olen siitä tiennyt jo monta kuukautta. Sain sitä pohtia, suunnitella ja surra etukäteen. Ilmoitin lopettamisesta vasta kun olin käsitellyt lopettamisen surut pääni sisällä. Monesti olen salaa itkenyt sitä, purkanut kiukun lenkkipolulla ja miettinyt, miksi en voi vaan heittää hanskoja tieskiin ja lähteä pois. Olen kulisseissa kerännyt voimia, jotta jaksan hoitaa tämän kunnialla. Raskasta oli viime vuoden lopussa, kun en kenellekään siitä voinut kertoa. En saanut näitä välittäviä kommentteja, koska murheistani ei vielä tiedetty. Oli suuri helpotus kertoa suurimmasta salaisuudesta julkisesti ja saada jutella siitä avoimesti. Surra sitä ihanien asiakkaidemme kanssa.

Konkurssi ja kaupan lopettaminen tuntuu nyt pelkästään asialta, joka täytyy hoitaa. Ei se kivaa ole, mutta ei yhtään niin kurjaa kuin voisi luulla. “Mitä kuuluu” -kysymykseen vastaan “hyvää” ja tarkoitan sitä. Pidän kauppaa vielä noin viikon verran, kuun viimeiseen päivään saakka. Sen jälkeen teen jotain muuta. Asiat järjestyvät omalla painollaan ja kaikki on hyvin. Suurimman surun olen jo käsitellyt, nukun nykyään hyvin ja nauran muutenkin kuin yliväsyneenä. Jaksan nykyään taas vitsailla, suunnitella kivoja juttuja ja iloita keväästä. Vuodenvaihteen aikoihin en jaksanut tehdä kuin välttämättömän. Kevät, järkevä työvuorosuunnittelu ja lopettamisuutisemme yllättävän positiivinen vastaanotto on auttanut paljon jaksamaan. Tästä on hyvä jatkaa. :)

Seuraavaan kertaan,
Julia