Lapsihaaveet?

Olen saanut vastailla kyselyihin perheenperustamisesta aina viime kesästä asti melkeinpä viikottain. Kesällä udeltiin naimisiinmenon syitä ja nyt kun häistä on jo muutama kuukausi, kyselyt vatsanpyöristymisestä ovat olleet suoria “oletko jo raskaana” -kaltaisia. Tässä on vastaus pohdintoihinne.

24826143_10155538000683122_990668058_o.jpg

En ole aikaisemmin kohdannut noin suoraa kyselyä näinkin arasta ja henkilökohtaisesta asiasta. Vaikka kysyjä ei mitään pahaa tarkoitakaan, ovat lisääntymiseni ja sitä varten tehtävät toimenpiteet minun omia asioitani. Monikaan ei ymmärrä raskauteen liittyvien kyselyjen olevan toistaalta myös kyselyjä sukupuoliakteista. Harva kysyy suoraan “hei, miten peitto heiluu?” tai “jokos se siittiö on hedelmöittänyt munasolun?”. Jos minulta näin kysyttäisiin, vastaisin suoraan, ettei se hänelle kuulu. Jostain syystä vastaan näihin raskauskyselyihin kuitenkin erilaisella raivoasteella, hieman rauhallisemmin.

Mietin paljon näiden kyselyjen alkaessa, miksi naimisiinmenolla pitää olla jokin syy. Eikö tässä maailmassa parisuhteita solmita enää rakkaudesta ja uskosta parisuhteen tuomaan onnelliseen loppuelämään? Onko elokuvien hullaantumiset ja järjettömät parisuhteet vaihdettu järkiavioliittoihin? Ja miksi naimisiin pitäisi mennä tulevan lapsen vuoksi, eihän se vaikuta hänen elämäänsä millään tavalla? Ajattelen näin, koska olen vanhempieni ensimmäinen “äpärä”. Vaikka vanhempani rengastivat toisensa minun ollessani 5-vuotias, en koe saaneeni huonompia eväitä elämääni kuin avioliiton aikana syntynyt siskoni. Jos perhesyyt eivät olleet mielessäni avioliittoa solmiessa, ei ollut mieheni tarjoama taloudellinen turvakaan. Minä menin naimisiin rakkaudesta, en tarpeesta muodollisuuksiin ennen perheenperustamista tai huijatakseni miestäni rahoittamaan elämääni.

Utelut ihmetyttävät, koska kysyjät eivät voi tietää millainen tilanne vastaanottajalla on ja miten kyselyt voivat tarkoittamattaankin loukata ja satuttaa toista. Harva miettii, josko olen juuri saanut keskenmenon, olisimme taas kerran tehneet negatiivisen raskaustestin tai salaa toivoisin lasta, mutta olisin saanut lapsettomuustuomion. Nämä asiathan eivät katso ikää. Kuka tahansa voi painiskella näiden asioiden kanssa. Minulla näin ei ole, mutta eihän kysyjä sitäkään tiedä.

Mieheni päätti kosia hyvin varhaisessa vaiheessa seurusteluamme. Naimisiin halusimme nopeasti, koska emme halunneet kihloissaoloajan olevan pitkä. Häistä en kuitenkaan ole koskaan unelmoinut tai tehnyt niitä varten suuria suunnitelmia. Itseasiassa en edes odottanut häitäni. Odotin enemmän vieraiden näkemistä ja yhdessä juhlintaa sekä hääbändiämme(!!). Ei minua olisi haitannut, vaikka häämme olisi ollut jonkun toisen juhlat, kunhan samat tyypit olisi ollut sielläkin. Näin suhtaudun myös äitiyteen. En osaa kuvitella itseäni äitinä, en ole koskaan sellaisesta edes haaveillut. En ole kokenut vauvakuumetta, en näe elämääni perheellisenä. Meillä asuu kaksi lasta mieheni puolelta ja se riittää meille aivan mainiosti. En koe perheemme olevan kokonainen vasta sen yhteisen lapsen saatuamme, olemme kokonaisia nyt jo. En koe perheessämme asemani vahvistuvani, jos olisin biologinen vanhempi. Olen jo toinen aikuisista ja se, jolla on väliä. En koe tarvetta käyttää viatonta lasta oman etuni ja asemani pönkittämiseen. Me olemme näin hyvä.

En siis ole jakautumassa pitkään aikaan, jos koskaan. Meillä lastensaaminen on ehkäisty seuraavaksi viideksi vuodeksi. Teimme tämän päätöksen yhteistuumin vähän aikaa sitten ja minä ainakaan en halua ehkäisyä lopettaa (koska aloittaminen oli todella tuskaisen kivuliasta). Viiden vuoden kuluttua pohdimme uudestaan elämäntilannettamme ja sitä, onko nyt oikea hetki. Sitä en osaa sanoa, mitä silloin päätämme. Jokatapauksessa ennen sitä mahdollista yhteistä lasta haluaisin matkailla, viettää leffailtoja sohvalla kultani kanssa, toteuttaa uusia työhön liittyviä unelmia, käydä festareilla, hitsautua perheyksiköksi miehen ja kahden kouluikäisen kanssa sekä saada arjen rullaamaan yhteisiä tapoja noudattaen.

Mitä ikinä elämä tuo tullessaan, toivon meidän olevan onnellisia. Ja, että saisimme elää elämämme kuten sen haluamme elää, ei siten kuin meiltä odotetaan. Mitä tulee siis näihin kyselyihin raskaudestani, ovat ne kurjia ja vielä kurjempi niihin on vastata siten, ettei kysyjä tuntisi kiusaantumisen tunteita. Joten ei kysellä, jookos?

Seuraavaan kertaan,
Julia

Muuttuiko elämä häiden jälkeen? (osa 1: yksi viikko häistä)

Naimisiin menon ajatellaan olevan elämää mullistava kokemus, jonka jälkeen kaikki muuttuu erilaiseksi. Naisista tulee vihaisia, miehistä laiskoja. Olemme olleet naimisissa nyt vähän yli viikon, miehessä ei mikään muuttunut, minä taas olen ihan sama kuin ennen -nimi vain on eri.

Meidän häitä juhlittiin viime lauantaina täällä Vaasassa. Päivä oli kaunis, aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja syksyinen tuuli vilvoitti juhlakansaa. Meidät vihittiin Mustasaaren kirkossa kello 14, juhlimme yömyöhään Cantareen tiloissa Vöyrinkaupungilla. Vieraita meillä oli 88 henkeä. Kaasoja oli kolme, bestmaneja kaksi.

Saimme häidemme jälkeen ulkomailta tulleet vieraamme kylään vielä yhdeksi yöksi. Maanantai-iltana jouduimme sanomaan heille heipat määrittelemättömän pitkäksi ajaksi. Nämä kaksi naista, jotka ovat olleet elämässäni nyt viiden vuoden ajan, ovat suuri rikkaus. Toinen heistä matkusti salaa ulkomaille, toinen irtisanoi työnsä osallistuakseen häihin ja sen jälkeen reissatakseen ympäri Eurooppaa. Olen nähnyt heidät kolme kertaa vaihtoaikamme loppumisen jälkeen, tällä kertaa hyvästejä ei itketty. Tällä kertaa tiesimme pysyvämme ikuisesti toistemme elämässä mukana, vaikkakin suurimmaksi osaksi etänä. Onneksi olemme suunnitelleet häämatkamme rapakon taakse ja siskoni syntymäpäivälahja on matka Saksaan eli näemme luultavasti taas kotvasen kuluttua.

Tiistaina siis alkoi meidän “arki” avioparina. Lähdimme töihin aamulla, illalla kävimme yhdessä lenkillä ja katselimme lempisarjojamme. Keskiviikkona kävimme avaamassa “avio”tilin pankista, kävimme kartoittamassa Vaasan sohvavalikoimaa ja vahingossa ostimme uuden sohvan. Torstaina kävimme illallisella yhteisen ystävämme luona. Perjantaina toivuimme ensimmäisestä viikosta, lauantaina teimme hetken töitä ja illalla juhlimme avioliittomme viikkopäivää treffeillä Villa Sandvikenissa ja keilaamassa. Arki (tai elämä) alkoi ihanasti.

Uhosin häissämme, ettei mikään muutu. Nämä asiat olen kuitenkin huomannut muuttuneen:

- Pidän vasenta nimetöntäni nyt “valmiina”, siihen ei tarvi lisätä mitään eikä mitään poistaa.
- Edelliseen liittyen: unelmani sormuksen jättämästä jäljestä sormeeni toteutui vasta vihkisormuksen myötä.
- Sana mies tarkoittaa muutakin kuin sukupuolta.
- Sanan “vaimo” analysointi on vielä kesken. Mieheni kyllä tietää, että vaimo ei ole omaisuutta, mutta ilman miestä ei ole vaimoa… Ja mies on tarpeeksi vain miehenä ilman avio-etuliitettäkin.
- Pitkäaikaisten suunnitelmien tekeminen on helpompaa ja ihanampaa. Voimme suunnitella missä haluamme asua, mitä tekisimme ensi kesänä ja mitä ylipäätään haluamme saavuttaa elämässämme.
- Kotona voi olla vielä asteen epäviehättävämpi ja röhnöttää kunnolla sohvalla. Toisen täytyy vain sietää se.
- Voimme vihdoin ostaa sen sohvan, jonka ostosta olemme puhuneet aina “sitten häiden jälkeen”. Ja nyt pääsemme upottamaan sormemme myös muihin projekteihin, joiden hankintaa tai tuunausta olemme siirtäneet.
- Tunnen huonoa omaatuntoa ja epäonnistumisia, kun soitan puhelun ja esittelen itseni vanhalla nimelläni.
- Mies on nyt entistä ihanampi ja rakkaampi. En uskonut tämän muuttuvan.

Palaan muutoksiin myöhemmin, kun niitä tulee lisää. :)


Seuraavaan kertaan,
Julia