Periaatteita, joiden suhteen olen ollut väärässä: osa 1

Eräs entinen esimieheni neuvoi kohellukseni keskellä ”älä luule vaan tiedä”. Noh, alle parikymppisenä en tiennyt paljoakaan mistään mitään, luulin kyllä vaikka mitä.

IMG_20181010_111342.jpg


En sitten tiedä, kuinka paljon asiat ovat muuttuneet näin päälle parikymppisenä. Nimittäin luulin yhtä jos toistakin yrittäjyydestä, ennen kuin opin tietämään, mitä yrittäjyys ainakin tällä hetkellä oikeasti on. Tässä muutama esimerkki:

Kyllä yrittäjälläkin voi olla harrastuksia!

Hah, klassikko! Minä niin kovasti uhosin, että en jätä harrastuksiani, vaikka yrittämään alankin. Niistähän saa enemmän voimaa kuin mitä niille antaa. Joo'o...

Minulla on kaksi harrastusta, jotka eivät vaadi paljoa. Tai siis joo, pitää kehittyä, joskus harjoitella itsenäisesti ja keskittyä tekemiseen, mutta lähtökohtaisesti ne eivät vaadi minulta suurta kehittymistä vaan olen niissä hyvä kunhan vain ilmestyn paikalle ja yritän sen hetkisen parhaani (harrastuskaverit, korjatkaa jos olen väärässä :D ). Tästä syystä niistä pidänkin ja olen onnellinen niistä molemmista. Lisäksi ne molemmat ovat kausiluontoisia ja ”rankimmat” harjoitteluajat osuvat eri vuodenajoille. Kuulostaa siis mahdolliselta.

Olen kuitenkin huomannut, että kun olen seisonut koko päivän kassan takana, en jaksa lähteä enää urheilemaan. Tai kun olen puhunut koko päivän töissä ääneni kirkkaan käheäksi, en enää jaksa lähteä laulamaan, jos siis ei ole pakko. Yritän parhaani kummankin kanssa, mutta monesti totean, ettei minusta vain ole siihen ja en voi antaa ryhmälle mitään, edes omaa panostani. Joskus tuntuu, että minusta on enemmänkin haittaa kuin hyötyä ja siksi jään mielummin kotiin.

Harrastuksista tosiaan saa enemmän kuin mitä niille antaa. Siksi varmaankin olen pitänyt molemmat elämässäni ja teen kaikkeni että pääsisin nauttimaan molemmista. Usein olen pohtinut toisen lopettamista, mutta henkinen hyvinvointi kärsisi siitä kovasti. Kaipaisin sitä niin paljon, että en halua luopua kummastakaan. Ja onneksi ei tarvitsekaan. :)


Kaverisuhteet eivät kärsi yrittäjyydestä.

Kaverisuhteet kärsivät eniten yrittämisestä verrattuna muihin ihmissuhteisiin. Näen usein ystäviäni kaupallani, vapaa-aikaa on niin vähän ja usein käytän sen vain palautumiseen (eli sohvalla röhnöttämiseen ja nukkumiseen) ja toivottavasti elämänpituiseen parisuhteeseeni. Kaverisuhteet jäävät siis kaiken muun elämän tielle. Välillä tuntuu, että niiden hoivaaminen on hyvin yksipuolisista, siis minun puoleltani olematonta.

Olen siitä onnellinen, että jaan harrastuksiani kavereideni kesken. Eli näen ystäviäni harrastuksissa ja sitä kautta pysyy kosketus toisen elämään. Mutta ei se sitä poista, että tyttöjen jutut jäävät tosi vähälle, kun harrastaessa käydään läpi ”kuinka väsynyt on”, ”onko ollut liikaa taas töissä” ja ”koska on seuraava vapaa” ja näiden jälkeen kaikkea ”todella olennaista”. Ja se rasittaa myös, että en jaksa puhua usein kuin vain omista asioistani. Olen niin väsynyt, etten pysty keskittymään vastaukseen eli en edes kysy.

Kauempana asuvat kaverini kärsivät eniten. Jos tuntuu, että vaasalaiset kaverit jäävät ihan liian vähäiselle huomiolle, kauempana asuvat eivät saa sitä huomiota ollenkaan. Ja kyse ei ole siitä, etteikö kiinnosta tai haluaisi ottaa yhteyttä. Töissä hiljaisena hetkenä saatan miettiä, laitanpas viestiä sille ihanalle kaverille, josta en ole kuullut vähään aikaan mitään. Mutta sitten ajattelen, etten ehdi jutella aktiivisesti, koska töissä ollessani asiakkaani ovat tärkeysjärjestyksessä luonnollisesti ensimmäisiä ja siten ystäväni jäisi taas odottamaan viestiään, jota ei välttämättä koskaan lopulta saisi. Vapaa-ajallani olen usein niin poikki ja yritän välttää puhelinta viimeiseen asti, jotta en tarkista sähköposteja tai instagramia jatkuvasti.

Vaikka tällä hetkellä koen ”surkea ystävä” - huonoa omaatuntoa, uskon tulevaisuudessa suunnan olevan parempaan. Kesän aikana pidin vapaata enemmän, eli luulin olevani enemmän tavoitettavissa. Luulin jaksavani ottaa enemmän yhteyttä ja reissata. Noh, kesä meni toipuessa ja omaa elämää järjesteltäessä. Ihan liika nopeasti. Lupaan kysellä enemmän myös ystävieni kuulumisia -sitten joskus. Mutta onnellinen olen myös siitä, että suurin osa ystävistäni ovat ymmärtäneet elämänvaiheeni hektisyyden eivätkä ole syyllistäneet toimettomuudestani. Ei se tavallaan ole valintani vaan seuraus työnteosta ja niistä ”ruuhkavuosista”. Mutta kuten totesin, ongelma on tiedostettu ja siihen ollaan hakemassa ratkaisua itsestä.
Eli nähdään taas pian kaverit!


Minä pärjään kyllä ihan yksikseni.

No en pärjää! Eikä onneksi tarvitsekaan pärjätä.

Tarvitsen vielä jonkin aikaa paljon apua kaupan kanssa. Jos teen pitkää vuoroa (klo 10-19 + mahdolliset kirjanpito- ja tilaushommat päälle), tulee rakas mieheni usein tauottamaan minua pieneksi hetkeksi. Tällöin saan rauhassa hakea ruokaa ja ”tuijottaa hetken seinää” (konkreettinen nollaushetki, ei kiertoilmaus millekään muulle.). Sitten jaksan taas huomattavasti paremmin. Mieheni on suuressa osassa myös silloin, kun pohdin asioita elämäni ja kauppani suhteen. Hän kertoo miten hän itse tekisi ja aina kuuntelen hänen mielipiteitään, joskus jopa teen niiden mukaisesti.

Perheeni auttaa minua todella paljon. Isäni remontoi, jos joku osa myymälää vaatii fiksausta. Hän laittaa hyllyjä, ruuvaa peilin seinään ja tekee yksipaikkaisesta kassapöydästä kahdelle kassalle sopivan. Siskoni taas on superhyvä järjestämään teehyllyä, mikä ei kuulu omiin lempitehtäviini. Hän myös laputtaa patukoita ja muita tuotteita tehokkaammin kuin kukaan muu. Äitini kutsuu kylään, tekee hyvää ruokaa ja antaa nukkua rauhassa, kun olen aivan loppu. Isäni usein lämmittää vielä saunankin. Tämä on luksusta ja olen hyvin onnellinen tästä kaikesta avusta.

Tarvitsen apua vielä pitkään monessa asiassa ja en voi koskaan kiittää tarpeeksi sen saamisesta. Se ei ole millään tavalla itsestäänselvyys, vaikka se siltä saattaa joskus tuntua. Arvostan sitä koko sydämestäni. <3 Ja myös autan takaisin aina kun pystyn, lupaan!



Tässä siis ensimmäinen osa periaatteista, joista olen oppinut pois. Mitä periaatteita sinulla on ollut? :)

Seuraavaan kertaan,
Julia